Ekklesiologinen tutkielma: Seurakunta ja Israel

1900-luku on lisännyt teologisessa keskustelussa kristillisen seurakunnan ja Israelin

välisen suhteen pohdintaa. Näkemyksiä löytyy toisistaan radikaalistikin poikkeavin tavoin. Tulkintojen kirjo on tehnyt aiheesta merkittävän ekklesiologisen erityiskysymyksen. Jotta voimme tarkastella näitä erilaisia suhtautumistapoja lähemmin, on varmasti hyvä suorittaa pieni kertaus sekä juutalaisuuden ja erityisesti juutalaisen uskonnon juurista että kristillisen kirkon alkuvaiheista.

Ensinnäkin käsite ”juutalainen”. Nimitys tarkoitti ensin Juudan sukukunnan ja sen kuningaskunnan jäseniä (Jer.38:19, 40:11). Baabelin vankeudesta lähtien pakanakansat alkoivat kutsua kaikkia Israelin asukkaita juutalaisiksi (IRT, 1989). Teokratiaan kuuluvat käyttivät mieluummin itsestään nimeä ”israelilainen”. Käsitteellä ”juutalaisuus” tarkoitetaan taas Jumalan valitun kansan uskontoa, jollaiseksi se muovautui eksiilissä (IRT, 1989). Kun Juudan (josta myös juontuu nimi ”juutalaisuus”) valtakunta temppeleineen tuhottiin, onnistui sen kansalaiset kuitenkin säilyttämään identtiteettinsä. Oma uskonto sai entistä keskeisemmän merkityksen juutalaisten elämässä. Ympärileikkaus ja sapatinvietto säilyi, kun taas temppelimenot alkoivat muuntua synagogalaitoksen kehittymiseen (Vaahtera, 2014, 13), joka jatkui heidän parissaan vielä eksiilistä palattuaan takaisin kotimaahansa.

Uuden Testamentin aikaan mennessä juutalaisuus oli kehittynyt institationaaliseksi uskonnoksi. Jeesuksen maanpäällisen toiminnan, kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen myötä sanomaa hänestä julistettiin aluksi juutalaisten toimesta, pääosin toisille juutalaisille. Monet juutalaiset tulivat uskoon. Jerusalemin

ja koko Juudean provinssiin (Rooman valtakuntaan kuulunut Palestiinan osa) syntyi suuria juutalaiskristittyjä seurakuntia. Evankeliumin laajetessa pakanoillekin, pysyi aluksi juutalaisten osuus pakanaseurakunnissakin huomattavana. Koko Israelista tämä oli kuitenkin vain pieni osa. Kansana he torjuivat evankeliumin. Jerusalemin tuhon v.70jKr. on nähty merkittävällä tavalla vaikuttaneen kristinuskon muotoutumiseen. Israel lakkasi olemasta kansakunta ja juutalaiskristillisyys menetti omaleimaisuutensa, kun kristityt juutalaiset liittyivät pakanakristittyihin (IRT, 1989). Kristinusko muotoutui enenevässä määrin pakanakristittyjen toimesta. Juutalaisten vaikutus kristinuskossa taas väheni vähenemistään (Schaff, 1888-1893). Tämä ns. ”välirikko” on kirkkohistorian aikana ruokkinut erilaisia käsityksiä (eri aikojen omaleimaisuuksineen) seurakunnan ja Israelin välisestä suhteesta, sekä Israelin roolista ylipäätään Jumalan lunastussuunnitelmassa. Kuitenkin viimeisen sadan vuoden aikana keskustelu tämän kysymyksen äärellä on vilkastunut. Tänä päivänä kristinuskon sisällä voidaan nähdä olevan neljä erilaista päänäkemystä koskien Israelin suhdetta seurakuntaan ja sen rooliin Jumalan lunastusuunnitelmassa. Tutkielman tarkoitus on tehdä lyhyt katsaus kuhunkin näistä näkemyksestä.

Ensimmäinen esiteltävä näkemys on ns. ”premilleniaalinen dispensationalismi”. Dispensationalismi käsitteenä on itsessään suhteellisen nuori, mutta se on evankelikaalisen liikkeen sisällä ohjannut ja jopa hallinnut eskatologista keskustelua (Venema, 2012). Menetelmä sai alkunsa J.N.Darbyn (1800-1882) kirjoituksista Isossa-Britanniassa, saaden kuitenkin popularisoidun muotonsa Yhdysvalloissa C.I.Scofieldin (1843-1921) kuuluisan ristikkäisviite-Raamatun myötä. Dispensationalistisessa teologiassa Raamatun ilmoitushistoria on jaettu seitsemään ajanjaksoon, dispensaatioon, joissa Jumala hallitsee maailmaa erityisellä tavalla ja jotka kukin sisältävät oman Jumalan ilmoituksen ihmiselle Hänen tahdostaan (Grudem, 2004). Vaikka dispensaatioiden järjestyksestä ei löydy yhtä yleisesti hyväksyttyä kaaviota, noudattaa se melkolailla seuraavanlaista hahmotelmaa:

1) viattomuuden aika (aika ennen lankeemusta)

2) omantunnon aika (lankeemuksesta Abrahamiin)

3) patriarkkojen aika (Abrahamista Moosekseen)

4) lain aika (Mooseksesta Kristukseen)

5) seurakunnan/armon aika (Kristuksesta tempaukseen)

6) vihan aika (tempauksesta paruusiaan)

7) valtakunnan aika (paruusiasta viimeiseen tuomioon)

Suuntauksen oleellisin piirre ja merkittävin tuntomerkki on kuitenkin sen käsitys Israelista. Klassisen näkemyksen mukaan Jumalalla on kaksi eri kansaa, eri kohtaloineen. Kummallekin on Jumalalla oma suunnitelmansa. Se näkee kristillisen seurakunnan olevan taivaallinen Jumalan kansa, Kristuksen ruumis, joka sai alkunsa Pyhän Hengen vuodatuksessa helluntaina, ja Israelin olevan konkreettinen, kansallinen ja etninen Jumalan kansa maan päällä. Yleisesti se näkee nykyisenä elettävänä aikana (seurakunnan/armon aika) Jumalan ”jäädyttäneen” suunnitelmansa Israelin suhteen. Nyt on pakanaseurakunnan kokoamisen aika, joka tapahtuu evankeliumin julistuksen kautta aina ylöstempaukseen asti. Kun Kristus tulee takaisin, Hän jatkaa Vanhan testamentin puolella aloitettua suunnitelmaansa Israelin suhteen. Tällöin Vanhan testamentin profetiat toteutuvat kirjaimellisesti konkreettisessa Israelissa (Grudem, 2004; Venema, 2012). Tuhatvuotisessa valtakunnassa Israel hallitsee maanpäällisenä Jumalan kansana ”malli-valtiona” toisille valtioille, seurakunnan ollessa silloin taivaassa. Vaikka dispensationalismi opettaa kahdesta eri Jumalan kansasta, on hyvä kuitenkin lisätä, että heidän mukaan ihmisen pelastus mahdollistuu yksin uskomalla Jeesukseen (Venema, 2012). Mainittakoon lisäksi se, että nykyisen dispensationalismin sisällä esiintyy useita näkemyseroja sen opinkappaleiden suhteen. Ns. ”progresiivinen dispensationalismi” on saanut paljonkin kannatusta. Se ei tahdo tehdä niin jyrkkää eroa seurakunnan ja Israelin välillä, vaan nähdä ne yhtenä Jumalan kansana, jotka yhdessä hallitsevat tuhatvuotisessa valtakunnassa (Grudem, 2004).

Toinen koulukunta on ns. traditionaalinen reformoitu näkemys, joka vastoin edellistä näkemystä korostaa Jumalan yhtä, yhtenäistä kansaa. Kun dispensationalismi sanoo seurakunnan syntyneen helluntaina, reformoitu koulukunta lähtee siitä liikkeelle, että seurakunta on aina ollut olemassa, eikä siten tee erotusta seurakunnan ja Israelin välillä. Teologi Wayne Grudem tuo esille teoksessaan Systematic Theology (2004), että niin protestanttiset kuin katolisetkin teologit ovat sanoneet seurakunnan pitävän sisällään niin Vanhan testamentin kuin Uuden testamentin uskovat, kaikkien ollen siis samaa Kristuksen ruumista. Näin nykyinen seurakunta ei olisi ”keskeyttänyt” Jumalan aiempaa toimintaa Israelin kanssa, vaan se toimii jatkeena Vanhan testamentin ilmoitukselle Jumalan kansasta. Seurakunta on Jumalan valittua kansaa Israelin tavoin.

Louis Berkhof tuo saman esille myös omassa systemaattisen teologian esityksessään (1971). Seurakunta on hänen mielestään ollut aina olemassa. Hän aloittaa selontekonsa patriarkaaliselta ajalta, kulkeutuen Mooseksen ajan myötä aina Uuden testamentin aikaan. Patriarkaalisella ajalla uskovien perheet muodostivat seurakunnan, perheen pään toimiessa sen ”pappina”. Mooseksen ja lain aikana seurakunta-kösite laajeni koskettamaan perheistä ja heimoista koko valtiota kattavaksi. Vaikka seurakunta rajoittui vielä käsittämään ainoastaan Israelin kansaa, oli siinä nähtävissä kuitenkin seurakunnan olemus Jumalan kansana. Uuden testamentin aikana olemus säilyi samana. Kristuksen työ sai aikaan kuitenkin sen, että kansallinen rajoitus väistyi ja tilalle tuli universaali luonne. Berkhofin mukaan dispensationalistit antavat liikaa painoarvoa uustestamentilliselle käsitteelle ”Kristuksen ruumis” unohtaen, että seurakuntaa kutsutaan Uudessa testamentissa myös Vanhan testamentin käsittein, kuten ”Jumalan temppeli” (1Kor.3:16,17; 2.Kor.6:16; Ef.2:21) ja ”Israel” (Gal.4:26: Hepr.12:22). Berkhof siteeraa vielä Belgialaista tunnustusta ja Heidelbergin katekismusta, jotka molemmat puhuvat seurakunnan olemassaolosta maailman alusta sen loppuun asti (BC, art.27; HC, LD 21-54).

Tähän väliin on syytä tehdä pieni tarkennus. Vaikka reformoitu näkemys sanookin seurakuntaa ”uudeksi Israeliksi”, sitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa ns. korvausteologiaan. Reformoitu näkemys sanoo seurakunnan olevan Israelin kanssa tehdyn liiton ”täydentäjä”, eikä niinkään sen ”korvaaja”. Lankeemuksen tapahduttua koko ihmiskunta tuli kirotuksi ja tarvitsi näin lunastajaa. Vanhassa testamentissa Jumalan muodollinen liitto Abrahamin kanssa tähtäsi yhteen liittoon: liittoon Jeesuksessa Kristuksessa (Venema, 2012). Liitto Abrahamin kanssa sisälsi lupauksen kaikille kansoille (Gen.12:3; 18:18; 22:18) ja se sai täyttymyksensä Kristuksessa, koskien niin juutalaista kuin pakanaakin (Gal.3:16, 26-29). Tämä on nähtävissä useissa Uuden testamentin kohdissa, mm. sellaisissa joissa joko kirjoittaja siteeraa Israelia kuvaavaa Vanhan testamentin tekstijaksoa, antaen sille siten täyttyneen kuvauksen seurakunnassa (Hoos.1:6-2:2 → Room.9:24-26); seurakunnalle annetaan selkeitä Vanhassa testamentissa Israeliin liitettyjä nimiä (1.Piet.2:4-10 - ”hengellinen huone”, ”pyhä papisto”, ”valittu suku”, ”pyhä heimo”, ”omaisuuskansa”) tai seurakunnan yhtenäisyys juutalaisen ja pakanan välillä tuodaan suorasti esille (Ef.2:11-22). Apostoli Paavali kirjeessään Rooman seurakunnalle sulkee ympyrän kirjoittaessaan Abrahamista:

”Hän sai ympärileikkauksen merkin sinetiksi uskonvanhurskaudesta... jotta hän

olisi kaikkien niiden isä, jotka ympärileikkaamattomana uskovat, ja jotta

vanhurskaus luettaisiin heillekin. Näin hänestä on tullut myös... ympärileikattujen

isä, jotka... myös vaeltavat sen uskon jälkiä, joka meidän isällämme

Abrahamilla oli... Näin lupaus pysyy lujana kaikelle siemenelle, ei ainoastaan

sille, joka perustautuu lakiin, vaan myös sille, jolla on Abrahamin usko. Hän on

meidän kaikkien isä.”

(Room.4:11,12,16).

Kolmas näkemys on nimeltään ns. dual-liittoteologia. Tässä korostetaan kahta erillistä liittoa, yhtä Jumalan ja Israelin välillä ja toista Jumalan ja seurakunnan välillä. Tämä protestanttisissa ja jopa roomalaiskatolisissa piireissä kannatustaan nostattanut näkemys korostaa näiden kahden liiton erillisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä, että pelastus uskon kautta Kristukseen koskee ainoastaan pakanoita, kun taas liitto Israelin kanssa pysyy erillään seurakunnasta, toimien vanhemman liiton pohjalta. Näin ollen Israelia ei koskisi ne liittoehdot, jotka seurakunnalle on annettu Kristuksessa. Näkemystä on perusteltu mm. huolestuneena vastalauseena kasvavalle anti-semitismille kristinuskon piirissä. Tämän näkemyksen mukaan juutalaisten parissa ei tarvitsisi evankeliointia jotta dialogi kristinuskon ja juutalaisuuden välillä voisi parantua (Venema, 2012.)

Viimeisenä näkemyksenä tuon esille jo reformoitua näkemystä tarkastellessa mainitsemani korvausteologian, viralliselta nimeltään ”supersessionismi”. Tämä suuntaus nimensä mukaisesti opettaa, että seurakunta on korvannut Israelin paikan Jumalan pelastussuunnitelmassa, koska juutalaiset eivät ottaneet Jeesusta vastaan luvattuna Messiaanaan. Vaikka evankeliumi kuuluu kaikille, Jumalalla ei kuitenkaan ole erityistä suunnitelmaa Israelin suhteen. Seurakunta on yksi, todellinen ja hengellinen Israel, joka ei jätä sijaa millekään toiselle erilliselle kansalle. Jumala ei toimi enää Israelin kautta (Venema, 2012.)

Näiden esitysten lisäksi tahdon nostaa myös kaksi Israeliin liittyvää erityiskysymystä, koskien Israelin nykyistä valtiota ja Israelin tulevaisuutta, erityisesti Roomalaiskirjeen 11. luvussa. Ensinnäkin, mitä tulee nykyiseen Israelin valtioon, jakaa sekin mielipiteitä kristinuskossa ja jopa evankelikaalisissa piireissä edellisen kysymyksen tapaan. Koska juurikin dispensationalismissa Israel nähdään kansallisena ja etnisenä ryhmänä, on tämä heidän parissa saanut aikaan myös Israelin valtion poliittisen tukemisen. Nykyisen valtion itsenäistyminen vuonna 1948 nähdään profeetallisten tekstien täyttymisenä, joissa puhutaan juutalaisten ennalleenasettamisesta omaan maahansa aikojen lopussa. Toisena tulkintana evankelikaalien piireissä on käytetty Jumalan liittouskollisuuttaan kansalleen ja heid.n maalleen. (Gen.17:7,8; Jer.31:35,36). Jotkut taas vetoavat enemmän historiallisiin, juridisiin ja moraalisiin syihin kuin raamatullisiin tai teologisiin näkökohtiin. Lopulta jotkut vetoavat korvausteologiaan, perustellen nykyisen Israelin valtion olevan ennemmin sekulaarinen kuin raamatullinen. He väittävät myös, että mikäli Israelia tuetaan aktiivisesti, ei silloin toteudu oikeudenmukaisuus palestiinan arabeja kohtaan. 

On syytä todetakin jälkimmäisen argumentin osittainen aiheellisuus. Israelin poliittinen tukeminen on dispensationalistien parissa ollut lähes kritiikitöntä, koska Israelin arvostelemisen on pelätty olevan Jumalan tahdon vastaista (McGrath, 2000). On syytä kuitenkin erottaa Israelin valtion raamatulliset oikeudet oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta. Eskatologia ei korvaa oikeudenmukaisuutta. Niin kuin ei pidä hyväksyä kaikkia kristittyjen tekemisiäkään, niin ei tule hyväksyä myöskään kaikkia Israelinkaan tekemisiä. Erityisasema Jumalan pelastussuunnitelmassa ei anna oikeutta kohdella ketään epäoikeudenmukaisesti (Ruokanen,1997). Mitä Raamattu antaa ymmärtää Israelin tulevaisuudesta (Room.11), on se ennemminkin osoitus Jumalan uskollisuudesta juutalaiskansaansa kohtaan, eikä siten tarkoitus ole tehdä itse kansasta niinkään palvonnan kohdetta.

Tästä onkin luontevaa siirtyä toiseen erityiskysymykseen, mikä koskee Israelin tulevaisuutta. Vaikka reformoidut eivät tee erotusta Israelin ja seurakunnan välillä dispensationalistien tavoin, vaikuttaa joissakin reformoitujen piireissä näkemys, jonka mukaan Israelia kohtaa aikojen lopulla suuri kääntymys: ”Paatumus on kohdannut osaa Israelista ja se kestää, kunnes täysi määrä. pakanoita on tullut sisälle. Sitten koko Israel on pelastuva...” (Room.11:25,26). Israel on pelastuva samalla tavoin kuin pakanatkin. Kristus-perustus koskee heitäkin. (Erickson, 2006). Kyse ei ole siis jonkun uuden erillisen yhteisen perustamisesta, vaan ”oksastamisesta” takaisin omaan öljypuuhunsa (Room.11:24). Juutalaiset palaavat takaisin vanhaan asemaansa ja ovat siten yhtä ruumista Kristuksessa pakanoiden kanssa (Grudem, 2004).

Olen tässä tutkielmassani käynyt läpi erilaisia teologisia lähestymistapoja koskien Israelin ja seurakunnan välistä suhdetta, sekä pintaraapaisten joitakin Israeliin liittyviä

erityiskysymyksiä. Ei voida kiistää, etteikö ”Israel” käsitteenä vaikuttaisi tavalla tai toisella kristilliseen uskonoppiin seurakunnasta, viimeisistä ajoista ja pelastuksesta. Teema on laaja ja keskustelu elää. On melkeinpä mahdottomuus lukea Raamattua, joutumatta ottamaan kantaa Israeliin ja sen rooliin Jumalan pelastussuunnitelmassa, sen suhteesta seurakuntaan tai jopa sen nykyiseen valtion oikeudellisuuteen. Onko kristinuskon juutalaisilla juurilla merkitystä? Onko Jumalalla erillinen lunastusohjelma sekä Israelille, että seurakunnalle? Vai kokoaako evankeliumi kaikista kansoista, heimoista ja kielistä Jumalalle yhden maailmanlaajuisen perheyhteisön? Ja onko nykyisellä Israelin valtiolla yhteyttä millään tavalla seurakuntaan?

Viimeiset kommentit jätän teologille ja pastorille, Cornelius Venamalle sekä apostoli

Paavalille:

”Meneillä oleva keskustelu Israelista ja seurakunnasta tarvitsee apostolin

(Paavalin) tasapainon, erottamatta Israelia ja seurakuntaa toisistaan sekä

syrjäyttämättä Israelia seurakunnan tieltä.”

”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle,

joka uskoo, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle.”

(Room.1:16)

Liitteet

Belgialainen tunnustus:

Art. 27. Uskomme ja tunnustamme yhden katolisen tai yleisen kirkon, joka on pyhä yhteisö. Se on kaikkien tosi uskovien kristittyjen kokous; he odottavat koko pelastustaan yhdessä Jeesuksessa Kristuksessa; heidät on pesty hänen veressään; heidät on pyhitetty ja sinetöity Kristuksen Hengen kautta. Kirkko on ollut olemassa maailman alusta saakka ja se kestää maailman loppuun asti tehden ilmeiseksi sen, että Kristus-kuningas on iankaikkinen eikä hän saata olla ilman alamaisia. Jumala puolustaa tätä pyhää kirkkoa koko maailman raivoa vastaan. Välillä kirkko näyttäytyy ihmisten silmissä hyvin pienenä, lähes hävinneenä, niin kuin Ahabin vaarallisena aikana, jolloin Herra jätti hänelle 7000 miestä, jotka eivät kumartaneet Baalille. Tämä pyhä kirkko ei rajaudu yhteen paikkaan eikä tiettyyn ihmisjoukkoon, vaan se on levinnyt ja hajautunut kaikkialle maailmaan. Samalla se on kuitenkin liittynyt yhdeksi sydämissä ja tahdoissa, uskon voimasta, yhdessä ja samassa Hengessä.

Heidelbergin katekismus (vapaa käännös):

LD 21-54 Mitä uskot koskien pyhää, katolista, kristittyä kirkkoa?

Minä uskon, että Jumalan Poika, maailmanajan alusta sen loppuun asti, kokoaa, puolustaa ja säilyttää itselleen ihmiskunnasta Henkensä ja Sanansa kautta, todellisen uskon yhtenäisyydessä, valitun seurakunnan iankaikkista elämää varten. Ja minä uskon, että minä olen ja tulen ikuisesti pysymään sen elävänä jäsenenä.

Westminsterin iso katekismus (vapaa käännös):

#191. Mitä me rukoilemme toisessa anomuksessa (Isä meidän -rukouksessa)?

Toisessa anomuksessa, (mikä on 'tulkoon sinun valtakuntasi') tunnustaen itsemme ja koko

ihmiskunnan kuuluvan luonnostaan synnin ja saatanan vallan alle, me rukoilemme, että synnin ja saatanan valtakunta tuhoutuisi, evankeliumi leviäisi koko maailmaan, juutalaiset kutsuttaisiin, pakanoiden täysi määrä tulisi sisälle; kirkossa olisi evankeliumin virkailijoita, se olisi puhdistettu turmeltuneisuudesta, hyväksytty ja säilytetty valtion viranomaisten taholta: Kristuksen määröykset tulisi täysin toimitettua ja tehtyä tehokkaiksi käännyttämään niitä, jotka yhä ovat synneissään, ja olemaan vahvistukseksi, lohdutukseksi ja rakennukseksi niille, jotka ovat jo kääntyneet: että Kristus hallitsisi sydämissämme täällä, ja jouduttaisi toista tulemistaan, ja meidän hallitsemistaan hänen kanssaan, ett. hän voisi olla tyytyväinen tuodessaan voimansa valtakunnan koko maailmaan, mikä parhaiten johtaisi tähän loppuun.

Lähteet:

Berkhof, L. 1971. Systematic Theology. London: The Banner of Truth Trust.

Erickson, M. J. 2006. Christian Theology. Grand Rapids, MI: Baker Academic.

ESV Study Bible. 2008. Wheaton: Crossway.

Grudem, W. A. 2004. Systematic Theology: An Introduction to Biblical Doctrine. Leicester,

England; Grand Rapids, MI: Inter-Varsity Press; Zondervan Pub. House.

Iso Raamatun tietosanakirja. 1989. Östervåla: Ristin Voitto ry.

McGrath, A. E. 2000. Modernin teologian ensyklopedia. Jyväskylä: Kirjapaja Oy.

Raamattu. 2012. Raamattu Kansalle ry.

Ruokanen, M. 1997. Ydinkohdat. Juva: WSOY.

Saarinen, R. 2009. Reformaation tunnustukset. Helsinki: Hakapaino Oy.

Schaff, P. 1888-1893. History of the Christian Church.

Vaahtera, T. 2014. Israelin historia, kurssimateriaali. Suomen teologinen opisto.

Venema, C. P. 2012. The Church and Israel: The Issue. Tabletalk Magazine. Ligonier Ministries and R.C. Sproul. ˝ www.ligonier.org/tabletalk.

Teksti pohjautuu ekklesiologian kurssilla pitämääni luentoon seurakunnan ja Israelin välisestä suhteesta (Suomen teologinen opisto, syksy 2015).