Särkynyt populaarikulttuuri

Aloitin tässä jokunen viikko sitten vaimoni kanssa erään tv-sarjan seuraamisen Yle Areenasta. Kyseinen sarja kertoo englantilaisen pikkukaupungin roomalaiskatolisesta papista, joka seurakuntalaistensa ongelmien lisäksi käy läpi oman menneisyytensä traumoja ja haavoja. Sarja on tehty mielestäni hyvin ja ammattitaidolla. Sosiaalisten että mielenterveydellisten ongelmien syövereihin sukelletaan niin syvälle, että ne lähes kokee samaan aikaan pappia esittävän päähenkilön kanssa. Tässä mielessä katsominen ei ole ollut "viihdettä" sanan varsinaisessa merkityksessä, jossa ikään kuin voisi nollata itseään kuluneen päivän tapahtumista. Päinvastoin. Mutta samalla koen jostain kummallisesta syystä sarjan seuraamisen mielekkääksi. Papin roolin myötä tietty pastoraalinen näkökulma kun on väistämättä läsnä lähes joka kohtauksessa. 

Sarjan edetessä vaikuttaisi siltä kuin joka kerta mentäisiin entistä syvemmälle päähenkilön traumoihin. Vaikkakin jo aavistettavissa 1. jaksosta lähtien, jaksossa nro.3 tuli selkeästi esille lapsuudessa koetut seksuaaliset hyväksikäytöt erään papin toimesta poikakoulussa. Näitä menneisyyden välähdyksiä pappi kohtaa sitten niin junassa matkustellessaan kuin messua toimittaessaan. Tätä taustaa vasten ohjaaja on rakentanut erään kohtauksen, jossa pappi ravistelee seurakuntaansa puhumalla kuinka kirkolle olisi terveellistä, jos sillä olisi naisia pappien, piispojen ja jopa paavin virassa. 

Ottamatta kantaa sen enempää yksityiskohtiin kuin todellisessa elämässä käytäviin vastaaviin keskusteluihin, kiinnitin tässä kohtauksessa erityisesti huomiota siihen, miten se on rakennettu. Populaarikulttuuri, siinä missä journalismikin, ovat käsittämättömän voimakkaita mielikuvien luojia että mielipiteisiin vaikuttajia. Ja koska kukaan ei toteuta itseään tabula rasana, kaikkea tekemistämme ohjaa aina jonkinlaiset arvot että päämäärät. Arvovapaa, objektiivinen vaikuttaminen on kaukainen myytti. Sellaista ei ole olemassa. Eikä ole koskaan ollutkaan. Toki se, miten pyritään vaikuttamaan, vaihtelee persoonasta riippuen epäsuorasta vaikuttamisesta aina suoraan populismiin ja jopa propagandaan.

Sean Beanin näyttelemä roomalaiskatolinen pappi kohtaa seurakuntalaistensa ongelmien lisäksi myös oman menneisyytensä traumat.

Se, mitä ilmeisesti sarjan ohjaaja on tahtonut tuoda esille, on ettei tällaisia ongelmia kirkossa (erit. room.kat.) olisi, jos se luopuisi ns. patriarkaalisesta johtajuusmallista. Olen samaa mieltä kylläkin siitä, että tällaiset hirmuteot (joita vielä on pyritty salaamaan jopa korkeimpienkin hallintoelinten taholta) ovat seurausta vinoutuneesta käsityksestä selibaatista että ylipäätään ihmisen ruumiillisuudesta (mm. vetoaminen kirkkoisien väitteisiin ruumiin vähäpätöisyydestä että naisten kavalammasta luonnosta miehiin verrattuna). Tämä selvä. Mutta mikä minua tässä huolettaa, on se, millainen mielikuva suurelle yleisölle luodaan tietyistä käsityksistä ja tulkinnoista. En tiedä osoitanko seuraavalla esimerkilläni olevani mielenvikainen, mutta uskallan väittää - vetoamatta nyt mihinkään erityiseen lähteeseen - että kyseinen sarja tämäntyyppisine kohtauksineen mahdollistaa seuraavanlaisen assosiaation: patriarkaalinen johtajuus - naisten halveksunta - seksuaaliset perversiot. Kun tämänkaltaiset assosiaatiot on luotu (pääosin) asiantuntemattomalle yleisölle, sinut mielletään lähes väistämättä samaan porukkaan, jos puolustat näkemystä, jonka mukaan seurakunnan johtajuus on Raamatun opetusten mukaan varattu miehille. 

Minulle itselleni roomalaiskatolinen kirkko on monessakin suhteessa hyvinkin kyseenalainen instituutio (en vieläkään osaa sanoa suostuisinko joko heidän vai helluntailaisten kanssa ekumeniaan, jos tässä olisi ainoat vaihtoehdot). Tätä väittämääni en nyt kohdista kehenkään yksilöön, vaikkakin yksilöt yhdessä muodostavat itseään suuremman kokonaisuuden. Lähes kaikki tunnustuskunnat (ainakin) klassisen kristinuskon piirissä (joista yksi on room.kat.kirkko) pitävät sisällään joko enemmässä tai vähemmässä määrin jonkinasteisia näkemyseroja. Niinpä ei siis jokainen room.kat. kirkkoon kuuluva allekirjoita kaikkea sitä, mitä menneet kirkolliskokoukset tai nykyinen vatikaani julistaa. Eli näkökulmani on tässä ennemminkin makro- kuin mikrokriittinen (mistä tuo sana tuli?).Tällä tarkoitan sitä, että itselleni monet room.kat. kirkon virallisista linjauksista ovat täysin epäraamatullisia.

Mitä tulee pappien ehdottomaan naimattomuuteen, pidän sen Raamatullisia perusteita kyseenalaisina (heidän käyttämänsä prooftekstit: Matt.19:12,27-30; 1.Kor.7:7,8,29-35 sekä näiden lisäksi kuvaukset srk:sta Kristuksen morsiamena, jolle he ovat Kristuksen esimerkin mukaan vihkineet itsensä). Yhtälailla minun on vaikea yhtyä niihin lausuntoihin, joita kristillisen kirkon historiassa on lausuttu naisen alempiarvoisuudesta mieheen verrattuna. Tuollaisille väitteille en löydä evankelikaalis-raamatullisia perusteita. Nämä todettuani voin silti väittää, että en usko hengellisen johtajuuden olevan avoin naisille. Tätä en voi kieltää. Muussa tapauksessa asetan itseni erittäin suureen ristiriitaan eksegeettisellä tasolla mm. Paavalin opetusten kanssa, raamattuteologisella tasolla Kristuksen ja seurakunnan välisestä suhteesta, että systemaattisen teologian tasolla koskien itse kolminaisuuden sisällä vaikuttavien persoonien keskinäisiin suhteisiin. 

Tämä aihe ei lopulta ole mikään marginaalikysymys. Eikä tämä kysymys ole pelkästään tutkijoille tarkoitettua teologista jonglööraamista teoreettisella nippelitiedolla. Sillä on väistämätön vaikutus moniin sellaisiin asioihin, joiden kanssa olemme kosketuksissa arjessa. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon pelkästään käsite tasa-arvo. Mitä se lopulta on ja mitä kaikkea voidaan hakea viittaamalla tuohon yhteen tämän päivän hehkuvimmista sanoista, onkin jo sitten toisen postauksen asia. Tällä kirjoituksella totean ainoastaan populaarikulttuurin kykenevän luomaan voimakkaita mielikuvia hyvinkin kipeiden asioiden välityksellä.