FiloBlogos

Aloitin tässä jokunen viikko sitten vaimoni kanssa erään tv-sarjan seuraamisen  Yle Areenasta . Kyseinen sarja kertoo englantilaisen pikkukaupungin roomalaiskatolisesta papista, joka seurakuntalaistensa ongelmien lisäksi käy läpi oman menneisyytensä traumoja ja haavoja. Sarja on tehty mielestäni hyvin ja ammattitaidolla. Sosiaalisten että mielenterveydellisten ongelmien syövereihin sukelletaan niin syvälle, että ne lähes kokee samaan aikaan pappia esittävän päähenkilön kanssa. Tässä mielessä katsominen ei ole ollut "viihdettä" sanan varsinaisessa merkityksessä, jossa ikään kuin voisi nollata itseään kuluneen päivän tapahtumista. Päinvastoin. Mutta samalla koen jostain kummallisesta syystä sarjan seuraamisen mielekkääksi. Papin roolin myötä tietty pastoraalinen näkökulma kun on väistämättä läsnä lähes joka kohtauksessa.  Sarjan edetessä vaikuttaisi siltä kuin joka kerta mentäisiin entistä syvemmälle päähenkilön traumoihin. Vaikkakin jo aavistettavissa 1. jaksosta lähtien,

JOHDANTOA Erinäiset keskustelut karismaattisista ilmiöistä on puhututtanut kristillistä kenttää kautta historian joskus enemmän, joskus vähemmän. Erityisen huomion se on saanut kuitenkin viimeisen reilun sadan vuoden aikana. Jotkut ovat puhuneet suurista Hengen vuodatuksista, uusista helluntai-kokemuksista ja seurakunnan erityisistä voimaannuttamisen ajoista. On myös ääniä, jotka ovat arvioineet kyseisiä ilmiöitä ja liikehdintöjä paljon varauksellisimmin sanoin. Jotkut taas ovat nähneet tällaisten olleen pelkkää pinnallista hurmoksellisuutta tai itsensä paholaisen työtä. Kun kyse on kristittyjen yhteydestä, kyse on silloin erilaisten ihmisten yhteenliittymisestä Kristuksen näkymättömässä seurakuntaruumiissa. Kristus yhdistää erilaisista taustoista ja lähtökohdista tulevat seuraajansa yhdeksi perheeksi, sisariksi ja veljiksi. Ja koska me kristitytkin olemme keskenämme erilaisia, se tarkoittaa myös sitä, että rakennumme yhdeksi temppeliksi erilaisia näkemyksiä omaavina.