FiloBlogos

Ajattelimme vaimoni kanssa toteuttaa yhteisen lukupiirin. Pyrimme n. kerran kuukaudessa jakamaan ajatuksia kirjasta, jonka kumpainenkin on tahoillaan lukenut. Kirjallisuuslajit olemme alustavasti rajanneet sekä kristillisiin että kaunokirjallisuuden klassikoihin, joita sitten vuorottelemme. Aloitimme lukupiirimme kristillisen kirjallisuuden klassikkoteoksesta, John Bunyanin kirjoittamasta Kristityn vaelluksesta. Vaikka tarina oli minulle ennestään tuttu, tämä oli ensimmäinen kerta kun luin sen itse. Noin vajaat kahdeksan vuotta sitten vaimoni luki sitä iltaisin meille hänen odottaessaan vanhempaa lastamme. Tämän lisäksi n. pari vuotta sitten tuli katsottua teoksesta tehty  animoitu elokuva  joka oli rajoitetun ajan näytettävissä ilmaiseksi.  Teos kuvaa Kristitty-nimisen miehen matkaa Turmeluksen kaupungista Taivaan maahan. Tarina on allegoria, vertauskuvallinen kerronta ihmisen kääntymyksestä kristityksi, hänen koetuksistaan ja kasvustaan kristittynä, kunnes hän lopulta saavuttaa kuole

  Olen huomannut viime aikoina kiinnittäväni enemmän huomiota kaupungeissa kohtaamiini eläimiin. Lokkeja toreilla, rusakoita takapihalla, perhosia keittiössä. Ne ovat kuin kaukaisia viestejä, kaikuja muinaisuudesta, ajasta jolloin vallitsi täydellinen harmonia koko luomakunnassa.  Ihmis-asutukset eivät kuitenkaan ole paras mahdollinen ympäristö eläimille. Ne jäävät loukkuihin ihmisten rakennelmiin, tonkivat roskia, jotka eivät ole niiden varsinaista ravintoa ja hätääntyvät ihmisen lähestyessä niitä. Siinä on jotain paradoksaalista. Toisaalta eläimet ovat lähellämme ja toisaalta ne välttelevät meitä. Ne ovat uteliaita ja kuitenkin pelkäävät. Luontaiset vaistot tuovat ne lähellemme kunnes pelko saa ne joko pakenemaan tai puolustautumaan. Miksi näin? Kristittynä katselen ympäröivää maailmaa luominen - lankeemus - lunastus -kaaren kautta. Kerran täällä oli hyvä olla. Ei ollut pelkoa. Ei ansoja. Ei kärsimystä. Lankeemus tuotti koko luomakunnalle kirouksen. Ihminen hylkäsi yhteytensä Luojaan