Kirja-arvostelu: Kristityn vaellus osa 1/3

Ajattelimme vaimoni kanssa toteuttaa yhteisen lukupiirin. Pyrimme n. kerran kuukaudessa jakamaan ajatuksia kirjasta, jonka kumpainenkin on tahoillaan lukenut. Kirjallisuuslajit olemme alustavasti rajanneet sekä kristillisiin että kaunokirjallisuuden klassikoihin, joita sitten vuorottelemme. Aloitimme lukupiirimme kristillisen kirjallisuuden klassikkoteoksesta, John Bunyanin kirjoittamasta Kristityn vaelluksesta.

Vaikka tarina oli minulle ennestään tuttu, tämä oli ensimmäinen kerta kun luin sen itse. Noin vajaat kahdeksan vuotta sitten vaimoni luki sitä iltaisin meille hänen odottaessaan vanhempaa lastamme. Tämän lisäksi n. pari vuotta sitten tuli katsottua teoksesta tehty animoitu elokuva joka oli rajoitetun ajan näytettävissä ilmaiseksi. 

Teos kuvaa Kristitty-nimisen miehen matkaa Turmeluksen kaupungista Taivaan maahan. Tarina on allegoria, vertauskuvallinen kerronta ihmisen kääntymyksestä kristityksi, hänen koetuksistaan ja kasvustaan kristittynä, kunnes hän lopulta saavuttaa kuoleman kautta lopullisen päämääränsä. 

Vaikka jokaisen kristityn kääntymyskokemus sekä kasvaminen kristittynä on ainutlaatuinen, on kirjoittaja tuonut tarinaansa laajan kirjon erilaisia tapahtumia ja henkilöitä, joista varmasti moni löytää ainakin joitain yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Seuraavassa kolmessa postauksessa olisi tarkoitus kirjoittaa kolmesta mieleenpainuvimmasta kohtauksesta Kristityn matkalla sekä jakaa hieman ajatuksiani niistä. Tässä ensimmäisessä postauksessa keskityn kohtaukseen, jossa Kristitty tapaa Muotojumaliseen ja Ulkokullattuun.

Päästessään ristin luona vapaaksi painavasta taakastaan ja saaden syntinsä anteeksi, Kristitty kohtasi Muotojumalisen ja Ulkokullatun. He olivat tulleet kaidalle tielle muualta kuin kulkemalla portista. He pitivät matkaa portille liian pitkänä omasta lähtöpaikastaan, joten he ajattelivat oikaista, kiiveten aidan yli. Tämän lisäksi he sanoivat noudattavansa tapaa, jota heidän omassa maassaan, Turhankunnian maakunnassa, oli toteutettu yli tuhannen vuoden ajan. 

Kristitty kysyi kestäisikö heidän menetelmänsä lain tuomion, johon taas Muotojumalinen ja Ulkokullattu vastasivat, että mikäli tapa on yli tuhatvuotias, sitä epäilemättä pidetään lainmukaisena käytäntönä. Toiseksi, jos he kerran nyt olivat oikealla tiellä, onko sillä niin väliä mitä kautta he sinne olivat tulleet. Kristitty ei kuitenkaan näe näiden noudattavan Tien Herran ohjeita, vaan loukkaavan Hänen ilmoitettua tahtoa. He ovat tulleet tielle ilman Hänen ohjaustaan. Tämän kuulleessaan miehet eivät paljoa vastanneet, vaan käskivät Kristittyä huolehtimaan vain omista asioistaan. 

Muotojumalisen ja Ulkokullatun voisi nimetä myös Perinnäissäännöksi ja Pragmaatikoksi. Heidän mottonsa on: tarkoitus pyhittää keinot. Jos jokin käytäntö on todettu toimivaksi - tapahtuipa se sitten jo ennalta annettujen ohjeiden mukaan tai ei, ja jos varsinkin niin on toimittu jo hyvän aikaa - niin onko sillä niin väliä miten on toimittu? 

Pragmatismilla viitataan ajatteluun, jossa asian merkitys ei määräydy niinkään totuuden itsensä mukaan, vaan sen mukaan kuinka hyödyllistä jokin asia on. Se ei kysy “Mikä on totta?” vaan “Toimiiko se?” Näen länsimaisen kristillisyyden omaksuneen tällaista ajattelua. 

Voiko kaksituhatta vuotta vanha kirjallinen laitos tarjota oikeasti jotain relevanttia nykypäivän paikallisseurakunnille, saatika yksilöihmiselle? On suuri kiusaus turvautua moniin muihin keinoihin, jotka kuitenkin lopulta osoittautuvat heiveröisiksi tukikepeiksi, kun ne katketessaan lävistävät jokaisen niihin nojautuvan. 

Pastorina katson pragmatismia erityisesti paikallisseurakuntaelämän kautta. Mitkä ovat ne yleisimmät kysymykset, joiden kanssa kristilliset yhteisöt kamppailevat? Useimmiten ne liittyvät ihmisten tavoittamiseen. Joko vanhojen, ei-aktiivisten jäsenten tai sitten uusien ihmisten tavoittamiseen ja siten seurakunnan (määrälliseen) kasvuun. Kuinka tällaiset tavoittamiset tulisi toteuttaa? Miten saada ihmiset liikkeelle, kiinnostumaan ja sitoutumaan seurakuntaan?  

Näistä aiheista on kirjoitettu varsinkin viimeisen 20-30 vuoden huomattavan paljon. On otettu käyttöön sellaisia käsitteitä kuten mm. seurakunnan elinvoimaisuus, seurakunnan läpimurto ja seurakunnan istutus. Joissain yhteyksissä puhutaan jopa seurakunnan kasvu -liikehdinnästä. Se, että puhutaan, opetetaan ja kirjoitetaan em. aiheista ei ole minulle ongelma. Päinvastoin. Se, mikä kuitenkin näissä opetuksissa allekirjoittanutta häiritsee, on niiden vahva metodologinen painotus, joiden kustannuksella itse sisältö (evankeliumi), jota seurakunnan tulisi tuottaa, jää melko ohueksi ja siten pinnalliseksi. 

Kun jokin menetelmä alkaa tuottamaan paikallisseurakunnan elämässä "tulosta", niin liian helposti siitä tehdään kaava, jota aletaan kauppaamaan myös muillekin seurakunnille. Totean tässä kohdin, etten vastusta hyvien neuvojen jakamista. Mutta menestyksellisen liikehdinnän kaavoituksessa ilmenee joitain ongelmia. Ensinnäkin, jos Jumalan armosta seurakuntayhteisöä kohtaa aito, Pyhän Hengen vaikuttama virkistävä jakso, niin Jumalan työtä ei pysty omimaan saatika laittamaan johonkin tiettyyn kaavaan. Tällaiseen sudenkuoppaan ovat menneinä aikoina jotkut herätyssaarnaajat langenneetkin, ajatellen herätyksen olevan toteutettavissa noudattamalla tiettyjä ohjeita ja kaavoja.

Toiseksi, se, että jonkinlaista "tulosta" (uusia ihmisiä, uskoontuloja, kastetilaisuuksia) ilmenee, ei vielä sellaisenaan ole todiste Jumalan vaikutuksesta. Määrällinen kasvu ei takaa itsessään vielä mitään (vai miten pitäisi suhtautua, kun Jehovan todistajien ja muslimien määrä kasvaa maailmalla?). Kun lopulta teemme viimeisellä tuomiolla tiliä elämästämme, meiltä ei kysytä teimmekö tulosta, vaan pysyimmekö uskollisina ja kuuliaisina annetuille ohjeille. Metodit ovat yksinkertaiset. Jopa liiankin, koska niin helposti ottaisimme Kirjan rinnalle (tai jopa sen tilalle) kaikkia muita menetelmiä ja virikkeitä päästäksemme jaloihin tavoitteisiimme. 

Ehkäpä tässä onkin se kristinuskon yksinkertainen koetinkivi, joka asetetaan eteemme: edessämme ovat ajan platinaa kerryttänyt muinainen kirjallinen laitos sekä hohdokas, säteilevä ja kimmeltävä soittorasia, jota soittaa viimeisimmät hitit, saaden takuuvarmasti ihmiset liikkeelle. Kumman valitsemme kun tulosta aletaan vaatimaan?

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua tässä kohdin väärin. En vastusta luovuutta enkä ympäröivään kulttuuriin integroitumista. En vastusta tieteen, taiteen tai teknologian hyödyntämistä. En myöskään käyttää tämän päivän välineitä kommunikoida. Päinvastoin. Mutta jos seurakunnassa metodit saavat suuremman roolin kuin itse sisältö, ajautuu ennen pitkää seurakunta sivuraiteille varsinaisesta tehtävästään. Silloin ei olla välitetty mitä reittiä pitkin Tielle on tultu. Pääasia on, että Tiellä ylipäätään ollaan. Mutta tällä tavoin toimivat joutuvat Muotojumalisen ja Ulkokullatun tavoin poistumaan omia teitään Herransa edestä.

Millaisia ajatuksia pragmatismi sinussa herättää? Mitä ajattelet sen suhteesta kristinuskoon? Entäpä sen vaikutuksesta paikallisseurakunnan elämään?