Solo Scriptura?
Uutta postausta pitkästä aikaa sairastelujakson ja joululomailun päätyttyä...
Viime ajat olen opiskelujeni tiimolta lukenut Raamatun ja tradition välisestä suhteesta kristinuskon historiassa. Päälähteenäni on toiminut roomalaiskatolinen tulkinta. Perustelut ovat laajoja ja monisanaisia mutta myöskin kattavia ja hyvin ymmärrettäviä. Se, mihin kuitenkin heidän käyttämänsä argumentointi kaatuu, on virheellinen väite siitä ettei protestantismilla ole juurta apostolisessa jatkumossa. Heille kun traditio merkitsee jatkuvaa uutta ilmoitusta, joka on kosketuksissa menneeseen historiaan. Tästä näkökulmasta käsin protestantismi ei ole uskollinen apostolisen suksession varaan rakennetulle kirkolle.
Tosiasia on kuitenkin se että klassinen protestantismi hyväksyy alkukirkon tunnnustukset (vahvistaen ainakin neljän ensimmäisen kirkolliskokouksen päätäntävallan kristinuskon opin muotoilemisessa; puhutaan ns. khalkedonialaisesta kristinuskosta) pyrkien siten ankkuroimaan itsensä tiukasti tämän tradition jatkumoon. Protestanttiseen itseymmärrykseen kuuluu tietoisuus siitä, ettei se ole syntynyt tyhjiössä. Merkittävää onkin se, minkälainen arvovalta traditiolle sitten annetaan.
Siinä missä room.kat. näkee tradition Jumalan jatkuvana, kehittyvänä ilmoituksena kirkolleen, jonka arvovallan kirkko sitten todentaa, klassinen protestantismi asettaa tradition alisteiseksi Raamatun ilmoitukselle. Toisin sanoen kun Raamatun kaanon vahvistettiin (ei siis päätetty, vaan jo laajiten käytettävien tekstien jumalallinen arvovalta ennemminkin tunnustettiin), ei uutta ilmoitusta ole enää tiedossa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö erilaisilla tunnustuksilla ja kirkolliskokousten päätöksillä olisi lainkaa merkitystä. Päinvastoin! Klassinen protestantismi näkee tradition olevan Jumalan kertakaikkisen erityisen ilmoituksen loogista määrittelyä. Tämä on ollut tarpeen erityisesti silloin, kun kirkko on kohdannut erinäisiä harhaoppeja, ollen siten pakotettu reagoimaan niihin. Kun vaakalaudalla on evankeliumin julistuksen elementit, tarvitaan selvennyksiä ja tarkempaa määrittelyä. Ja nämä taas nostetaan Raamatun lehdiltä. Esimerkiksi siinä missä room.kat. kirkko näkee opin Kristuksen kaksiluontoisuudesta Jumalan uutena, edelleen kehittyvänä ilmoituksena, klassinen protestantismi tulkitsee saman opin olevan jo Raamatun ilmoituksessa. Raamatun tekstien tulee ohjata opin muotoutumista. Ja näin ollen oppien määritelmät että ylipäätään niiden olemassaolo on alisteinen Raamatun ilmoitukselle. Jos jotain ei voida Raamatulla perustella, sitä ei silloin tunnustetakaan (kuten esim. Marian, lähes jumalallinen rooli Kristuksen synnyttäjänä).
Tästä päästäänkin käsitteeseen sola scriptura, jota hyvinkin paljon meidän nyky-protestanttien toimesta viljellään, tiedostamatta toisinaan mitä käsite todellisuudessa tarkoittaa. Sola scriptura -periaatteella tarkoitetaan Raamatun olevan ainoa auktoriteetti opin ja käytänteen muotoilemisessa. Mutta sola scriptura ei ole sama kuin solo scriptura. Tällaisen näkemyksen omaavat pyrkivät sivuuttamaan lähes kaiken mitä apostolisen ajan jälkeen on tapahtunut. He hyppäävät tästä päivästä suoraan 2000 vuotta taaksepäin, pyrkien tulkitsemaan Raamattua ikäänkuin ajanlasku olisi päättynyt 1. vuosisataan. Tällaiset liikehdinnät ovat useimmiten (ellei lähes aina) olleet muunnelmia kirkkoa kohdanneista harhaopeista (mm. Jehovan todistajat). Ja tällaisissa liikkeissä mitä eriskummalliset käytänteet ovat löytäneet paikkansa, sillä Raamatun tulkinnassa ei tehdä erotusta sen normatiivisilla (opettavilla) ja deskripitiivisilla (kuivailevilla) materiaaleilla. Tästä johtuen viimeisen n. 150 vuoden aikana kristinuskon sisällä on kehittynyt liikkeitä, joissa ilmenee moniavioisuutta, eriskummallisia ruokasäädöksiä, toiseen aikaan kuuluvaa pukeutumista (mm. naisilla huivit päässä normina), apostolien ja profeettojen virkojen elvyttämistä (tosin miten sitten nämä istuvat ajatukseen kertakaikkisesta ja lopullisesta ilmoituksesta, lue tämä), merkkilahjoilla pelaamista, maailmanlopun odottamista...
Kaikkia em. elementtejä ei löydy yhdestä ja samasta liikkeestä, mutta niiden elementtejä on viljelty lähes kaikkiin kristillisiin tunnustuskuntiin. Yhteistä näille liikkeille on ajatus kristinuskon lähes välittömästä korruptoitumisesta apostolisen ajan jälkeen. Juuri tällaisista ajatuksista monet harhaopit ovatkin saaneet alkunsa. Harva - jos kukaan - on tarkoituksella lähtenyt kehittämään harhaoppeja. Monien harhaoppien aloittajien ajatuksena on ollut kristinuskon sanoman säilyttäminen puhtaana ja autenttisena. Mutta tämä osoittaa, ettei pelkällä vilpittömyydellä kovin pitkälle edetä. Vilpittömyyteen kun emme voi vedota edes viimeisellä tuomiollakaan. Jokainen meistä saa siellä ansionsa mukaan: toisen Kristuksen ansion, toiset omien ansioittensa mukaan. Vilpittömyys ei tee meistä vastuuvapaita. Moni voi tehdä (ja tekeekin) rikoksen täysin vilpittömin aikein. Vapauttaako vilpittömyys tällöin ihmisen vastuuvapaudesta? Ei. Ja sama pätee yhtälailla myös Jumalan tuomioistuimen edessä.
Tuodakseni tämän 'vilpittömyyden' takaisin keskusteluun Raamatun ja tradition välisestä suhteesta, mielestäni meidän olisi äärimmäisen tärkeä käsittää, että Jumala on antanut erityisen ilmoituksena seurakunnalleen - yhteisölle, eikä niinkään yksilöille (yhteisön tietty koostuessa yksilöistä). Klassinen protestantismi jakaa room.kat. kirkon kanssa tämän Jumalan ilmoituksen yhteisöllisen ulottuvuuden. Missä klassinen protestantismi poikkeaa room.kat linjasta on se, ettei tulkinta ole rajoitettu ainoastaan tiettyihin virkoihin. Raamattu kuuluu jokaiselle ja jokaisella on oikeus, vapaus ja velvollisuus tulkita sitä. Mutta tämä ei tarkoita, että Raamattua tulisi tulkita miten vain, täysin mielivaltaisesti. Raamatun terve, tasapainoinen tulkinta toteutuu tiettyjen terveellisten rajojen puitteissa. Ja mitkä nämä rajat ovat? Tradition tuoma kehys. Meidän tulee peilata tulkintaamme siihen, miten Raamattua on aiemmin pyhien toimesta tulkittu. Kristinusko ei ole syntynyt tyhjiössä. Eikä se ole vaikuttanut eristyksissä muusta maailmasta. Meitä ennen on täällä elänyt lukematon määrä kristittyjä lähes 2000 vuoden ajan. Kristinuskon sanomaa on haastettu niin kauan kuin kristittyjä on maan päällä ollut. Ja kirkon tehtävä on ollut vastata näihin haasteisiin.
Jos kristittyinä haluamme taistella evankeliumin puhtauden puolesta, meidän on hyväksyttävä myös se traditio, joka evankeliumia on määrittänyt ja tarvittaessa selkiyttänyt. Tämä ei ole vaihtoehto. Se on evankeliumin elinehto. Jumala on sitoutunut toimimaan julistetun sanansa kautta. Meidän tehtävämme on julistaa se ja tuoda se esille tavalla, joka ei aseta evankeliumin totuuksia kyseenalaisiksi. Teemme mielestäni viisaasti, jos otamme opiksi menneiden aikojen pyhien opetuksista.
Olemme 2000-luvun kristittyinä etuoikeutetussa asemassa. Vakaumuksemme pohjautuu Jumalan erityiseen ilmoitukseen Raamatussa, joka sen mukaan on profeettojen ja apostolien perustukselle rakennettu. Tämän kertakaikkisen perustuksen jälkeen ovat tulleet mm. kirkkoisät ja reformaattorit, jotka ovat käyttäneet tätä perustusta vastatessaan evankeliumia kohdanneisiin haasteisiin. Kun kristittyinä meitä haastetaan, meillä on tukenamme vielä laajemmat resurssit kuin aikaisemmilla pyhillä. Jos emme piittaa lainkaan siitä, mitä kirkko on tehnyt aiemmin taistellessaan evankeliumin puhtauden puolesta, miten asetamme itsemme sitten tämän Heprealaiskirjeen kehotuksen kanssa:
Viime ajat olen opiskelujeni tiimolta lukenut Raamatun ja tradition välisestä suhteesta kristinuskon historiassa. Päälähteenäni on toiminut roomalaiskatolinen tulkinta. Perustelut ovat laajoja ja monisanaisia mutta myöskin kattavia ja hyvin ymmärrettäviä. Se, mihin kuitenkin heidän käyttämänsä argumentointi kaatuu, on virheellinen väite siitä ettei protestantismilla ole juurta apostolisessa jatkumossa. Heille kun traditio merkitsee jatkuvaa uutta ilmoitusta, joka on kosketuksissa menneeseen historiaan. Tästä näkökulmasta käsin protestantismi ei ole uskollinen apostolisen suksession varaan rakennetulle kirkolle.
Tosiasia on kuitenkin se että klassinen protestantismi hyväksyy alkukirkon tunnnustukset (vahvistaen ainakin neljän ensimmäisen kirkolliskokouksen päätäntävallan kristinuskon opin muotoilemisessa; puhutaan ns. khalkedonialaisesta kristinuskosta) pyrkien siten ankkuroimaan itsensä tiukasti tämän tradition jatkumoon. Protestanttiseen itseymmärrykseen kuuluu tietoisuus siitä, ettei se ole syntynyt tyhjiössä. Merkittävää onkin se, minkälainen arvovalta traditiolle sitten annetaan.
Siinä missä room.kat. näkee tradition Jumalan jatkuvana, kehittyvänä ilmoituksena kirkolleen, jonka arvovallan kirkko sitten todentaa, klassinen protestantismi asettaa tradition alisteiseksi Raamatun ilmoitukselle. Toisin sanoen kun Raamatun kaanon vahvistettiin (ei siis päätetty, vaan jo laajiten käytettävien tekstien jumalallinen arvovalta ennemminkin tunnustettiin), ei uutta ilmoitusta ole enää tiedossa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö erilaisilla tunnustuksilla ja kirkolliskokousten päätöksillä olisi lainkaa merkitystä. Päinvastoin! Klassinen protestantismi näkee tradition olevan Jumalan kertakaikkisen erityisen ilmoituksen loogista määrittelyä. Tämä on ollut tarpeen erityisesti silloin, kun kirkko on kohdannut erinäisiä harhaoppeja, ollen siten pakotettu reagoimaan niihin. Kun vaakalaudalla on evankeliumin julistuksen elementit, tarvitaan selvennyksiä ja tarkempaa määrittelyä. Ja nämä taas nostetaan Raamatun lehdiltä. Esimerkiksi siinä missä room.kat. kirkko näkee opin Kristuksen kaksiluontoisuudesta Jumalan uutena, edelleen kehittyvänä ilmoituksena, klassinen protestantismi tulkitsee saman opin olevan jo Raamatun ilmoituksessa. Raamatun tekstien tulee ohjata opin muotoutumista. Ja näin ollen oppien määritelmät että ylipäätään niiden olemassaolo on alisteinen Raamatun ilmoitukselle. Jos jotain ei voida Raamatulla perustella, sitä ei silloin tunnustetakaan (kuten esim. Marian, lähes jumalallinen rooli Kristuksen synnyttäjänä).
Tästä päästäänkin käsitteeseen sola scriptura, jota hyvinkin paljon meidän nyky-protestanttien toimesta viljellään, tiedostamatta toisinaan mitä käsite todellisuudessa tarkoittaa. Sola scriptura -periaatteella tarkoitetaan Raamatun olevan ainoa auktoriteetti opin ja käytänteen muotoilemisessa. Mutta sola scriptura ei ole sama kuin solo scriptura. Tällaisen näkemyksen omaavat pyrkivät sivuuttamaan lähes kaiken mitä apostolisen ajan jälkeen on tapahtunut. He hyppäävät tästä päivästä suoraan 2000 vuotta taaksepäin, pyrkien tulkitsemaan Raamattua ikäänkuin ajanlasku olisi päättynyt 1. vuosisataan. Tällaiset liikehdinnät ovat useimmiten (ellei lähes aina) olleet muunnelmia kirkkoa kohdanneista harhaopeista (mm. Jehovan todistajat). Ja tällaisissa liikkeissä mitä eriskummalliset käytänteet ovat löytäneet paikkansa, sillä Raamatun tulkinnassa ei tehdä erotusta sen normatiivisilla (opettavilla) ja deskripitiivisilla (kuivailevilla) materiaaleilla. Tästä johtuen viimeisen n. 150 vuoden aikana kristinuskon sisällä on kehittynyt liikkeitä, joissa ilmenee moniavioisuutta, eriskummallisia ruokasäädöksiä, toiseen aikaan kuuluvaa pukeutumista (mm. naisilla huivit päässä normina), apostolien ja profeettojen virkojen elvyttämistä (tosin miten sitten nämä istuvat ajatukseen kertakaikkisesta ja lopullisesta ilmoituksesta, lue tämä), merkkilahjoilla pelaamista, maailmanlopun odottamista...
Kaikkia em. elementtejä ei löydy yhdestä ja samasta liikkeestä, mutta niiden elementtejä on viljelty lähes kaikkiin kristillisiin tunnustuskuntiin. Yhteistä näille liikkeille on ajatus kristinuskon lähes välittömästä korruptoitumisesta apostolisen ajan jälkeen. Juuri tällaisista ajatuksista monet harhaopit ovatkin saaneet alkunsa. Harva - jos kukaan - on tarkoituksella lähtenyt kehittämään harhaoppeja. Monien harhaoppien aloittajien ajatuksena on ollut kristinuskon sanoman säilyttäminen puhtaana ja autenttisena. Mutta tämä osoittaa, ettei pelkällä vilpittömyydellä kovin pitkälle edetä. Vilpittömyyteen kun emme voi vedota edes viimeisellä tuomiollakaan. Jokainen meistä saa siellä ansionsa mukaan: toisen Kristuksen ansion, toiset omien ansioittensa mukaan. Vilpittömyys ei tee meistä vastuuvapaita. Moni voi tehdä (ja tekeekin) rikoksen täysin vilpittömin aikein. Vapauttaako vilpittömyys tällöin ihmisen vastuuvapaudesta? Ei. Ja sama pätee yhtälailla myös Jumalan tuomioistuimen edessä.
 |
| Mikä rooli on traditiolla Raamatun tulkinnassamme? |
Tuodakseni tämän 'vilpittömyyden' takaisin keskusteluun Raamatun ja tradition välisestä suhteesta, mielestäni meidän olisi äärimmäisen tärkeä käsittää, että Jumala on antanut erityisen ilmoituksena seurakunnalleen - yhteisölle, eikä niinkään yksilöille (yhteisön tietty koostuessa yksilöistä). Klassinen protestantismi jakaa room.kat. kirkon kanssa tämän Jumalan ilmoituksen yhteisöllisen ulottuvuuden. Missä klassinen protestantismi poikkeaa room.kat linjasta on se, ettei tulkinta ole rajoitettu ainoastaan tiettyihin virkoihin. Raamattu kuuluu jokaiselle ja jokaisella on oikeus, vapaus ja velvollisuus tulkita sitä. Mutta tämä ei tarkoita, että Raamattua tulisi tulkita miten vain, täysin mielivaltaisesti. Raamatun terve, tasapainoinen tulkinta toteutuu tiettyjen terveellisten rajojen puitteissa. Ja mitkä nämä rajat ovat? Tradition tuoma kehys. Meidän tulee peilata tulkintaamme siihen, miten Raamattua on aiemmin pyhien toimesta tulkittu. Kristinusko ei ole syntynyt tyhjiössä. Eikä se ole vaikuttanut eristyksissä muusta maailmasta. Meitä ennen on täällä elänyt lukematon määrä kristittyjä lähes 2000 vuoden ajan. Kristinuskon sanomaa on haastettu niin kauan kuin kristittyjä on maan päällä ollut. Ja kirkon tehtävä on ollut vastata näihin haasteisiin.
Jos kristittyinä haluamme taistella evankeliumin puhtauden puolesta, meidän on hyväksyttävä myös se traditio, joka evankeliumia on määrittänyt ja tarvittaessa selkiyttänyt. Tämä ei ole vaihtoehto. Se on evankeliumin elinehto. Jumala on sitoutunut toimimaan julistetun sanansa kautta. Meidän tehtävämme on julistaa se ja tuoda se esille tavalla, joka ei aseta evankeliumin totuuksia kyseenalaisiksi. Teemme mielestäni viisaasti, jos otamme opiksi menneiden aikojen pyhien opetuksista.
Olemme 2000-luvun kristittyinä etuoikeutetussa asemassa. Vakaumuksemme pohjautuu Jumalan erityiseen ilmoitukseen Raamatussa, joka sen mukaan on profeettojen ja apostolien perustukselle rakennettu. Tämän kertakaikkisen perustuksen jälkeen ovat tulleet mm. kirkkoisät ja reformaattorit, jotka ovat käyttäneet tätä perustusta vastatessaan evankeliumia kohdanneisiin haasteisiin. Kun kristittyinä meitä haastetaan, meillä on tukenamme vielä laajemmat resurssit kuin aikaisemmilla pyhillä. Jos emme piittaa lainkaan siitä, mitä kirkko on tehnyt aiemmin taistellessaan evankeliumin puhtauden puolesta, miten asetamme itsemme sitten tämän Heprealaiskirjeen kehotuksen kanssa:
"Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa. Pankaa merkille kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoaan."
- Kirje heprealaisille, 13:7
Kommentit
Lähetä kommentti