Myyttejä saarnaamisesta

Törmäsin tässä jokunen päivä sitten erääseen artikkeliin, jossa kerrottiin saarnaamiseen liittyvistä myyteistä. Saarnoihinhan tunnutaan toisinaan suhtautuvan kuin englantilaiset maansa edustusjoukkueen pelitapaan jalkapallon arvokisoissa: kaikki tietävät kuinka peliä tulisi pelata paitsi ne yksitoista kentällä olevaan pelaajaa sekä kentän laidalla huitova pikkutakkiin sonnustautunut purukumia jauhava herrasmies.

Monet saarnoihin kuin saarnaajiin kohdistetut kritiikit ovat täysin aiheellisia. Mutta yhtäältä saarnojen sisältöön kuin niiden esitystapoihin liittyy paljon epärealistisia odotuksia. Pastori ja johtajuuskouluttaja Carey Nieuwhof listasi tekstissään kuusi saarnaamiseen liitettyä myyttiä jotka ajattelin laittaa tähän postaukseeni kera omien kommenttieni. Careyn ajatukset olen erottanut omistani sinisellä värillä.

1.Saarnojen tulee olla lyhyitä, sillä kuulijoiden keskittymiskyky on hyvin lyhyt.

Carey: Pitkät saarnat nähdään kuuluvan menneeseen aikaan. Lyhyemmät saarnat taas mielletään mukaansatempaaviksi. Mutta lyhyetkin saarnat voivat olla tylsiä ja mitäänsanomattomia. Ei ole olemassa ideaalia kestoa saarnalle. 15 minuutin tylsä saarna on tylsä saarna. 40 minuutin mielenkiintoinen saarna on mielenkiintoinen saarna. 

Olen tästä samaa mieltä. Ajatus ideaalista saarnan kestosta on subjektiivinen. Muistan tapauksen, jossa olin kuulemassa saarnaa joka kesti n. 20 minuuttia, mutta en muista olisinko koskaan katsonut kelloa niin monta kertaa kuin tuolloin. Samalla muistan erään toisen saarnan, joka kesti n. 1h 15 min, mutta tajusin sen vasta kun saarna päättyi! 

2. Selkeä saarnaaminen on pinnallista ja vesitettyä saarnaamista.

Carey: Kuinka moni kuulija sanookaan kuulleensa hyvän saarnan mutta ei muista siitä tunnin kuluttua juuri mitään? Miten tuollainen saarna voi olla sitten hyvä? Useat mieltävät epämääräisen ja rönsyilevän saarnan syvälliseksi, mutta sitä se ei ole. Se on sekava. Vaatii työtä jotta voi kehittyä selkeäksi kommunikoijaksi. Selkeys on jälki-kristillisen aikamme ykkösominaisuus jota tarvitaan evankeliumin julistuksessa. 

Samaa mieltä. Tuollaiseen arviointiin olen myös itsekin muinoin syyllistynyt. Niin itseni kuin monien muidenkin kuulijoiden kohdalla saarnasta teki hyvän sen aikaansaamat tunnekuohut. Mikäli saarnan aikana koki innostusta, lohdutusta, nauramista tai jonkinlaisten estojen poistumista, on saarna koettu hyväksi, muistipa sen sisältöä tai ei.

Toteaisin kuitenkin samaan hengen vetoon, että hyvä saarna koskettaa tunteita. Se, millä tavalla tämä näkyy kuulijassa, on yksilökohtaista. Mutta tällainen tunteiden "lämpiäminen" ei johdu silloin saarnaajan omista tunteista, hänen äänensävystään, vitseistään tai liikuttavista elämäntarinoista. Aito, tunteitamme koskettava saarna on sidoksissa julistuksen sisältöön. Evankeliumi ei kosketa yksistään ajatteluamme. Jumala palvelee Sanansa kautta koko ihmistä, vaikuttaen hänen järkeensä, tunteisiinsa ja tahtoonsa.

Saarnojen tulee olla selkeitä. Mielestäni hyvä saarna ajaa yhtä sanomaa kerrallaan, mielellään sitoen sen vain yhteen Raamatun tekstikappaleeseen (tai ei ainakaan lukuisiin yksittäisiin jakeisiin ympäri Raamattua). Mikäli saarnaaja käyttää puheessaan kristillistä kapulakieltä tai muita teknisiä termejä, tulisi nämä samalla - vaikkapa edes ohimennen - selittää kuulijoille. 

3. Perusteellinen suunnittelu rajoittaa Pyhää Henkeä.

Carey: Väite ei ole looginen. Se perustuu ennemmikin ajatukseen henkilöstä jolla aikataulu tulee vastaan, eikä ole aikaa tehdä valmisteluja, joten Pyhä Henki ilmaantuu paikalle ja tekee valmistelut puhujan puolesta. Tämän perusteella mitä hätääntynyt ja valmistautumaton olet, sitä hengellisempi myöskin olet. Monet saarnaajat sanovat luottavansa Hengen johdatukseen valmisteluissaan, vaikka tosiasiassa he eivät tee niin. Pyhä Henki voi auttaa saarnaajaa yhtä hyvin kuukausi ennen puhetta siinä missä edellisenä iltana ennen jumalanpalvelusta. 

Jälleen samaa mieltä. Mikäli kuitenkin jostain syystä itsestään riippumattomat olosuhteet rajoittaisivat aikaa valmisteluilta (esim. akuuttia huomiota vaativat tapahtumat perheessä tai seurakunnassa), uskon Jumalan antavan tarvittavan viisauden ja taidon jakaa oikein Totuuden Sanaa. Siinä missä näen Jumalan vaikuttavan valmistelujen kautta, voi myöskin perusteellinen valmistautuminen johtaa yhtälailla vääränlaiseen itsensä luottamiseen. Tällöin puhuja kokee selviytyvänsä juurikin siksi kun on lukenut, tutkinut ja pohtinut. Keskiöön tulee silloin saarnaajan omat oppimistaidot eikä niinkään Jumala, joka käyttää oppimaamme muiden rakentumiseksi.

4. Saarna tulisi arvioida puhujan suoriutumisen mukaan.

Carey: Saarnaaja voi ajautua oravanpyörään pohtiessaan mitä muut ajattelevat hänestä. Pidettiinkö hänestä? Osasiko hän olla hauska? Oliko hänen kommunikaationsa vakuuttavaa? Paljon parempia kysymyksiä olisi: oliko sanomani uskollinen tekstin tarkoitukselle? Tavoittiko se kuulijat? Kokiko ihmiset saaneen vastauksia kysymyksiinsä? Kuinka voisin kehittyä puhujana? Näin painopiste siirtyy itsestä saarnan sisältöön ja sen vastaanottajiin.

Koen kasvaneeni tällä alueella, mutta huomaan toisinaan kysyvän itseltäni noita ensimmäisen ryhmän kysymyksiä. Vaikka taustalla onkin epävarmuus ja heikko itsetunto, pahimmillaan tällainen ajattelu korostaa minäkeskeistä maailmankuvaa. Tähän pätee Jeesuksen sanat: "Joka kadottaa elämänsä (itsensä) minun tähteni, hän löytää sen." (Matt.10:39)

5. Aihesaarnaaminen ei ole uskollista saarnaamista.

Carey: Joillekin vain tekstiä selittävä saarnaaminen on se oikea tapa saarnata. Mutta tekikö Jeesus tätä? Hän tunsi Raamatun paremmin kuin yksikään ihminen, ja silti hän ei opettanut ihmisiä edeten jae jakeelta. Hän kertoi tarinoita jotka koskettivat ihmisten elämää, heidän huoliaan ja kysymyksiään. Aihesaarnaaminen ei ole ainut tapa saarnata, mutta kuitenkin hyvä sellainen. Saarnaajien tulee kyllä opettaa ihmisiä kristinuskon perustotuuksista. Mikäli puhuu ei-seurakuntalaisille, tulisi saarna alustaa tarvittavilla taustatiedoilla jotta kuulijat pääsevät sisälle tekstin asiayhteydestä. Jos esimerkiksi opetat rakkaudesta, tee se puhumalla ihmissuhteista, kuten vaikkapa avioliitosta. Se ei tee vääryyttä Sanalle. Se on tehokasta kommunikaatiota.

Tässä kohden ajattelen hieman eri tavalla. Omassa viitekehyksessäni olen elänyt seurakuntakulttuurissa, missä juurikin aihesaarnaaminen on vakiomalli. Vaikka tekstiä selittävä saarnaaminen on lisännyt viime vuosina suosiotaan vapaakristillisissä piireissä, mielletään aihesaarnaaminen kuulijoiden taholta relevantimmaksi, henkilökohtaisemmaksi ja käytännöllisemmäksi tavaksi saarnata. Mutta millä perusteella tekstiä selittävä saarna ei voisi olla relevantti, henkilökohtainen ja käytännöllinen? Voisiko siihen vaikuttaa ennemminkin puhujan kyky kommunikoida kuin itse saarnametodi?

Mitä tulee taas Jeesus-korttiin, niin esittäisin silloin seuraavan hermeneuttisen (tulkintaopillisen) kysymyksen: missä määrin Jeesus asettaa toimintatapansa esimerkiksi seuraajilleen? Kristityn elämä on juuri hänen kaltaiseksi muuttumista, mutta tarkoittaako se, että toistamme hänen toimintatapojaan pitäessämme esillä evankeliumin Sanaa? Eikö Kristuksen työ ollut monessakin suhteessa täysin ainutlaatuista, joka sellaisenaan ei tule toistumaan (inkarnaatio, lain täyttäminen, sovituskuolema jne.)?

Jeesuksessa on paljon piirteitä joita kohti me kristittyinä kasvamme, mutta se ei tarkoita, että meidän tulisi siirtyä Jumalan pelastushistoriassa taaksepäin. Kristus tuli maailmaan juuri oikealla hetkellä, aloittaen uuden aikakauden. Tästä syystä koko hänen toimintaansa ohjasi Jumalan valtakunnan (läsnäolevan hallintavallan) esiintulo, joka oli muinaisten profeettojen toimesta ennustettu jo kauan sitten (tästä syystä Jeesus käytti vertauksia, ts. tarinoita, koska ihmisten ymmärrys oli ennustusten mukaan pimentynyt). Hänen elämäntehtävänsä oli ainutlaatuinen, joka ei sellaisenaan tule toistumaan. Ymmärrän kyllä kirjoittajan pointin, mutta sitä voisi mielestäni perustella jollain muulla kuin Jeesuksen toimintatavoilla.

Samaa mieltä olen kuitenkin tiukasta metodien dualistisesta (kaksinainen, joko-tai) vastakkainasettelusta. Mielestäni molemmilla metodeilla on paikallisseurakunnan opetuksessa yhtälainen paikkansa. Näen silti aihesaarnojen olevan riskialttiimpia seurakunnan rakentumisen kannalta. Ensimmäinen riski on puhua jostain mielenkiintoisesta aiheesta jolle ei kuitenkaan löydy tekstuaalista tukea Raamatusta. Käy niin kuin klassisessa kertomuksessa seminaariopiskelijasta, joka saarnakurssilla oli innostunut kirjoittamastaan puheesta jonka tarvitsi löytää enää jokin Raamatunteksti aiheensa tueksi.

Toiseksi, seurakunnan hengellinen "ruokavalio" voi olla hyvinkin kapea-alainen mikäli sitä ruokitaan vain saarnaajien mieliaiheilla. Toisaalta tämä pätee myös toisinpäin: puhutaan vain niistä aiheista mistä toivotaan saavan opetusta.

Näitä riskejä vasten näen taas tekstiä selittävän saarnametodin paljon vahvempana. Jumala on antanut kirjallisen ilmoituksensa 66 erillisen teoksen muodossa, joista jokainen ansaitsee tulla kuulluksi Jumalan kansan keskuudessa. Tässä metodissa saarnaaja kuulijoidensa kanssa joutuu kohtaamaan myös niitä vaikeitakin ja arkoja tekstejä. Mutta Jumalan ilmoituksena niistäkin tulee puhua ja opettaa. 

Tekstiä selittävä saarnamalli ei tee tyhjäksi tarinoiden ja muiden arkisten havainnollistusten käyttöä. Päinvastoin! Tehokas tekstiä selittävä saarna saa alkunsa itse Raamatun tekstistä, sen alkuperäisestä asiayhteydestään ja tarkoituksestaan käsin, joka lopulta tuodaan tähän aikaan vallitsevia ja tuttuja käsitteitä ja esimerkkejä hyödytäen.

6. Kuulijan vastuulla on arvioida mitä hän sai saarnasta irti.

Carey: Tuollainen ajattelu ei ole kristillistä. Se on kulutuskeskeistä. Jos tulet jumalanpalvelukseen ainoastaan saadaksesi sieltä palveluita, varaudu jäämään tyhjäksi. Tämänkaltainen kriittinen ajattelu on yksi laiskuuden ja ylimielisyyden muodoista. Keskity. Kuuntele. Rukoile. Jos pelkästään vain kritisoit kuultua puhetta, on kuin sanoisit: "Näin kuulijana 1/100 verran vaivaa puhujaan verrattuna, mutta olisin pärjännyt puhujana paremmin kuin hän." Jos näin on, niin tee niin.

Tästä myytistä minulla on vähän kaksinaiset ajatukset. Toisaalta kulutuskeskeinen ajattelu ei kuulu kristitylle, mutta toisaalta saarna voi jäädä sanomaltaan hyvinkin kaukaiseksi. Ja silloin ei edes tiukinkaan keskittyminen auta. Jos ei saa kiinni mitä puhuja haluaa sanoa, niin silloin vaan ei saa. Mutta Nieuwhof on oikeassa viitatessaan ylimielisyyteen. Miten helppoa onkaan penkillä istuessa ajatella kuinka olisi käyttänyt parempaa Raamatuntekstiä, tarkempia sanavalintoja ja osuvampia esimerkkejä kuin edessä oleva saarnaaja. 

Parasta mitä kuulija tuollaisessa tilanteessa voi tehdä, on rukoilla sekä itsensä että saarnaajan puolesta. Itsensä puolesta katumalla ylimielisyyttään ja pyytämällä Jumalalta kärsivällisyyttä ja nöyryyttä kuulijana saarnan tason ollessa heiveröistä, jopa avutonta. Saarnaajan puolesta taas rukoilemalla hänelle Jumalalta viisautta ja voimia tehtäväänsä sekä kehitystä ja kasvua puhujana. Saarnaajakin on ihminen.

Millaisia ajatuksia sinulle tulee kyseisistä myyteistä? Tuleeko mieleesi muitakin saarnaamiseen liittyviä epärealistisia odotuksia?